tiistai 4. huhtikuuta 2017

Kartalta kadonneet


Minua kiinnostavat kuriositeetit. Siinä määrin, että kun Neuvostoliitto romahti, suoritin yliopistolla kurssin ”Neuvostotalouden periaatteet”.

Ajattelin, että tästä kirjasta saisin tietoa kadonneista valtioista, kuten vaikka Mantšukuosta. Tämä japanilaisten perustama nukkevaltio oli olemassa 1932–45. Siitä kertoo mm. Kiinan viimeinen keisari Pu Ji kirjassaan Olin Kiinan keisari (josta on tehty myös elokuva). Samassa maassa kävi myös suomalainen kenraali Wallenius, joka kuvaa maata lyhyesti kirjassaan Japani marssii.

Bergen kirjassa fokus on kuitenkin muualla. Kun uusi valtio perustetaan, se ilmaisee olemassaolonsa muun muassa julkaisemalla postimerkkejä. Maan kadottua kartalta sen postimerkit muuttuvat keräilyharvinaisuuksiksi. Juuri postimerkeistä Berge on kiinnostunut, itse maiden kuvaus jää lyhyeksi. Joku voi pitää tätä näkökulmaa kiinnostavana, minä en kirjasta juuri kostunut.


Mikko Airaksinen

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Millaista on olla eläin

Helena Telkänranta:Millaista on olla eläin? Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2015.

Kirjoittaja pyrkii kuvaamaan kirjassaan mitä eläimet tuntevat ja mitä ymmärtävät ympäristöstään. Telkänranta ei ole itse tutkinut tätä kaikkea, vaan referoi uusinta tutkimusta. Kirjan alussa käsitellään sitä, miten eri tavoilla eläimet aistivat ympäristöään. Niiden näkemys maailmasta on tätä kautta hyvin erilainen kuin ihmisten.

 Eläimet saattavat nähdä värejä, mitä ihminen ei näe tai viestiä taajuuksilla, mitä ihminen ei kuule. Miksi näin on, eli miksi jokin laji näkee tai kuulee jotain mitä toinen ei aisti, saa selityksen. Siis miksi jonkin lajin kannattaa viestiä juuri korkeilla, toisen matalilla äänillä, jne.

Monet lajit tunnustelevat ympäristöään esimerkiksi kaikuluotauksella, mihin ihminen ei kykene. Miltä siis ihminen näyttää delfiinin näkökulmasta? Sen saamme tietää.

Telkänranta kertoo, että eläimillä on tutkimusten mukaan yllättävän paljon tunteita. Mutta ne tuntevat pikemminkin iloa ja surua, eivät niinkään syyllisyyttä tai kostonhimoa, siihen niiden maailma ei ole tarpeeksi monimutkainen. Tämä ei vastaa lemmikinomistajien kokemusta, mutta kirjoittaja perustelee kantansa selkeästi. Eläin ei myöskään osaa kysyä: ”Mitä tuokin ajattelee minusta”. Eläin tarvitsee älyä tunnistaakseen itsensä itsenäiseksi yksilöksi ja voidakseen asettua toisen asemaan. Tätä taitoa tarvitaan niin toisen auttamisen kuin petkuttamiseenkin.

Mutta miten eläinten tuntemuksia sitten tutkitaan? Tämän aiheen käsittely on mielestäni erityisen kiinnostava osa tarinaa. Toinen toistaan oivaltavampia testejä on keksitty - kyllä tutkijat osaavat! Parhaimmillaan.

Älykkäimmät eläimet näyttävät olevan nisäkkäät, linnut ja kalat. Matelijat ovat sammakkoeläimiä älykkäämpiä, selkärangattomista ei kannata mainita kuin mustekalat. Tämä siis perustuu tietoon aivojen rakenteesta ja testeihin. Sammakkoeläimet ja hyönteiset eivät siis ole älykkäitä - tai sitten emme osaa tutkia asiaa! Mutta miksi selkärangattomat eivät tunne, tai tuntevat täysin erilailla kun nisäkkäät saa myös selityksensä.

Tunteita kannattaa testata juuri älykkäillä eläimillä. Mutta mitä eläin hyötyy tunteista? Tähän kirjassa vastataan hyvin.

Monet ihmiset uskovat, etteivät kalat tunne kipua. Kirja osoittaa vastaansanomattomasti, että tuntevat. Mutta miksi sitten koukusta päässyt kala yrittää tarttua täkyyn heti uudestaan? Sen se pienet aivot ja iso nälkä teettää.

Millaista on olla eläin on kirja, jonka jokaisen koiran- ja kissanomistajan tulisi lukea. Mutta myös eläinkokeita tekeville teos olisi tärkeä. Miten voi testata eläimiä, jos ei ymmärrä niiden käyttäytymistä?
Kirjassa on nautittavaa se, millä tarkkuudella asiat testataan. Tieteellinen näyttö on vakuuttavaa. Toinen miellyttävä piirre on selkeys ja hyvä kielenkäyttö.


Mikko Airaksinen

perjantai 24. helmikuuta 2017

Hitlerin raivottaret

Wendy Lower: Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä. Atena 2014. Suom. Juha Sainio

Tartuin kirjaan haastateltuani Terhi Rannelaa kirjastaan Frau. Rannela suositti ”raivottaria”.

Olin aiemmin pelännyt, että kirjassa herkuteltaisiin muutamalla pahalla naisihmisellä. Mietin, mitä tällainen kirja yrittäisi sanoa, jos mitään?

Kirja onkin systemaattinen esitys aiheestaan. Kun saksalaiset valtasivat suunnattomia alueita idästä, he tarvitsivat henkilökuntaa normaalin elämän pyörittämiskesi. Ja joukkomurhien toteuttamiseen. Miehistä tähän varattiin iäkkäimmät sotilaat, naiset kuolemankentillä taas olivat nuorempia. Naiset tarjoilivat virvokkeita teloittajille, naputtivat kirjoituskoneita toimistoissa, antoivat sairaaloissa kuolettavia ruiskeita potilaille, jotka olivat juutalaisia, kehitysvammaisia tai muuten hyödyttömiä. Naiset metsästivät juutalaisia puutarhassa huvikseen.

Kaiken huipuksi sairaaloissa murhattiin jopa omia sotainvalideja (joita meillä päin nimitettäisiin sankareiksi), jos he olivat haavoittuneet niin pahasti, etteivät enää olisi hyödyllisiä. Holokausti aloitettiin sairaaloissa, sen jälkeen jatkettiin teloituksilla, häkäautoilla ja lopuksi kaasukammioilla.

Johanna Altvater työnsi juutalaislapsia alas sairaalan parvekkeelta. Erna Petri ampui juutalaislapsia farmillaan.

Tekijä ei tuomitse naisia kokonaan. Natsihallinto tarjosi naisille varsin rajoitetusti etenemismahdollisuuksia. Kun Saksa laajeni voimakkaasti itään, tarjolla oli satoja tuhansia työpaikkoja - myös naisille. Nyt heille avautui vihdoin etenemismahdollisuuksia ja toisaalta mitään pidäkkeitä ei ollut. Uhreille sai tehdä mitä ikinä tahansa. Naiset olivat kasvaneet uskomattomassa propagandailmapiirissä, jossa juutalaiset oli leimattu kaiken pahan aiheuttajiksi. Lisäksi ghetoissa elävät juutalaiset näyttivät surkeilta, ali-ihmisiltä. Nopeasti uhrista tulee syyllinen, joka ansaitsee kohtalonsa. Naiset muuten kävivät ghetoissa ”shoppaamassa”. Epätoivoiset ihmiset myivät mitä ikinä tahansa saadakseen ruokaa. ”Shoppaaminen” oli tosin kielletty.

Olen aikaisemmin lukenut tarinoita siirtomaista, siitä millaiseksi ihminen muuttuu, jos hän saa valtaa ilman mitään pidäkkeitä. Nyt Saksan Itä-Euroopasta oli tullut samanlainen helvetti.

Kirjassa ei tietenkään väitetä, että naiset olivat miehiä julmempia. Kirjan aiheena vain on naisten julmuus, sillä se on aiemmin jäänyt katveeseen.


Vain harvoja näistä naisista on rangaistu. Jollakin tavalla naiset onnistuvat aina jäämään huomiotta, tässä tapauksessa edukseen. Jotenkin emme halua uskoa, että nainen pystyy tappamaan, filosofoi kirjailija ja yrittää todistaa kirjallaan, ettei tämä ole totta. 

Lähteenä tekijä on käyttänyt Itäeurooppalaisia arkistoja, jotka avautuivat sosialismin romahduksen myötä.


Mikko Airaksinen

torstai 9. helmikuuta 2017

Numero Zeron tapaus

Umberto Eco: NumeroZeron tapaus. Suom. Helinä Kangas. WSOY 2015.

Eletään vuotta 1992 Milanossa. Kirjan päähenkilö pääsee mukaan tuottamaan Huominen-nimistä lehteä. Samalla hän pääsee haamukirjoittamaan kirjaa lehden teosta. Lehden pitäisi ilmestyä kerran kuussa, joka kuun numero zerona (nollana). Lehden ajatus on keskittyä loanheittoon, kuitenkaan varsinaisesti koskaan valehtelematta: lukijat tekevät itse johtopäätökset lehden vihjailuista. Toimittajiksi palkataan joukko paranoideja luusereita. Yksi toimittajista on autisti, toinen kerää todisteita siitä, että Mussolinin kuolema olikin lavastettu jne.

Tarkoituksena ei kuitenkaan ole, että lehti koskaan ilmestyisi. Sen sijaan tulee saada aikaan näytenumero, joka on niin häiritsevä, että joku maksaa siitä, ettei lehti ilmesty. Sen jälkeen kirja lehdestä, joka vaiennettiin isolla rahalla, menee kaupaksi kuin häkä. Ja näin on lehden ainoa numero - jota painetaan ehkä viisi kappaletta - rahastettu mahdollisimman tarkkaan.

Seuraa paljon sarkastista puhetta lehtityön ideasta nykyaikana. Lopulta homma kariutuu siihen, että lehti osuu vahingossa johonkin, mikä onkin totta.

Numero Zeroa pidetään keveänä tapauksena Econ kirjaksi. Mutta sille joka pitää ecomaisesta sanojen ja tosiasioiden pyörittelystä, tämä on erinomaista luettavaa. Varmaan myös on, että joku ottaa kirjan Mussolini-teorian todesta, niin aina.

Numero Zeron tapaus jäi tekijänsä viimeiseksi kirjaksi.


Mikko Airaksinen

perjantai 3. helmikuuta 2017

Tapiola

Tapiola

Heiki von Hertzen:Koti vaiko kasarmi lapsillemme. Asunnontarvitsijoiden näkökohtia asunto- ja asemakaavakysymyksissä. Väestöliitto 1946. (WSOY).

Pamfletti, joka antoi sysäyksen Tapiolan suunnittelulle. Kirja oli kirjoitettu oloissa, joissa maata riivasi asuntopula ja ahdas asuminen. Helsingissä oli umpikortteleiden sisäpihat vallattu autoille ja lapset menettäneet viimeisetkin leikkipaikat. Tilalle haluttiin väljä kaupunki, jossa ihmisillä on tilaa olla lähellä luontoa ja lapsille avaruutta telmiä.

Alle satasivuinen kirjanen on runsaasti kuvitettu niin ihailtavin kuin varoittavin esimerkein. Itse asiassa kirjan sisällöstä saa kuvan jo kantta katsomalla.  Hertzen kertoo puutarhakaupungin ideologiasta kaiken muun paitsi sen synnyn. Ensimmäisenä puutarhakaupungista uneksivat lontoolaiset toisen maailmansodan kauhujen aikana. Kaupungista, joka olisi rakennettu niin väljästi, ettei sitä maksaisi vaivaa pommittaa.

Hertzenin kirja on nykyään hyvin saatavilla kirjastosta, sillä siitä otettiin vuonna 2013 uusintapainos.


Itsenkin Tapiolassa tuolloin asunut sosiologi kirjoitti kirjan, jossa pyrki osoittamaan, että Tapiola oli vahingollinen projekti, tulonsiirto köyhiltä rikkaille. Kirjassa hän kuvaa Tapiolaa ja haastattelee suuren määrän kaupunginosan asukkaita. Kirja aloitti perinteen, jossa Tapiola julistetaan epäonnistuneeksi ja esikuvaksi nostetaan milloin mikäkin asuinalue milloin mistäkin kaupungista. Nykyään katsotaan, että kirja kertoo enemmänkin aikansa asenneilmastosta kuin aiheestaan. Tästä huolimatta se on sittemmin noussut arvoon arvaamattomaan: kirjan autenttiset kuvaukset haastatteluineen vanhasta Tapiolasta ja tapiolalaisista ovat jälkikäteen katsoen arvokasta dokumentointia.

Tapiola, elämää ja arkkitehtuuria. Toim. Timo Tuomi, Rakennustieto 2003.

Tapiolan juhlakirja on iso valokuvateos mielenkiintoisine artikkeleineen. Kansikuva on otettu Mäntytornin jäätelöbaarin terassilta.  Sittemmin Tapiolan symboliksi on tullut Keskustorni, johon on myös siirtynyt muutamia Mäntytorniin liittyviä legendoja. Juhlakirja esittelee Tapiolan suunnittelua ja rakentamista. Kuvitus sisältää ulkokuvien lisäksi myös interiöörejä.

Ulkokuvista kiinnostavimpia mielestäni ovat eri aikakausilta peräisin olevat isot yleiskuvat. Eniten kirjoittajia näyttää kiehtoneen Blomstedtin ketjutalot Menninkäisentiellä, sillä niistä on eniten kuvia. Itse en ymmärrä näiden tapiolalaisten kanakopeiksi kutsumien rakennusten kauneutta, mutta arkkitehteihin ne tekevät suuren vaikutuksen, vaikkapa näin: ” Kohdetta pidetään eräänä arkkitehtonisesti parhaiten hallittuna asuintalokokonaisuutena Suomessa.(Wikipedia). Blomstedt suunnitteli myös tien vastakkaiselle puolelle rivin kerrostaloja. Tämä oli yksi Tapiolan ideoista: sama arkkitehti suunnitteli koko näkymän.

Kirjan kuvissa lapset telmivät tai perheet tallustelevat Tapiolan maisemissa. Minulle mieleisin kuva on sivulla 77, siinä Keskustorni näyttää nousevan suoraan lumiselta niityltä.

Tapiolan 50-vuotisjulkaisusta tehtiin myös ruotsinkielinen rinnakkaispainos Hagalund - liv och arkitektur.

Mikko Airaksinen





keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Tyhmä neitsyt

Ida Simons: Tyhmä neitsyt.  Suom. Sanna van Leeuwen. Gummerus. 2016.

Aina välillä löytyy kirjoja, jotka on julkaistu vuosia tai vuosikymmeniä sitten ja sen jälkeen unohdettu. Nämä uudelleen löydetyt kirjat ovat usein todellisia helmiä. Tyhmä neitsyt on kirja, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1959. Vuosien saatossa se jäi pölyttymään hyllyihin, kunnes hollantilainen kustantaja julkaisi sen uudelleen vuonna 2014.

Tämä viehättävä romaani on nuoren tytön kasvutarina 1930-luvun Antwerpenistä. Päähenkilö Gittel on lahjakas mutta naiivi juutalaistyttö, joka ei vielä tunne riittävästi ihmistä eikä maailmaa. Hän on altis petoksille ja pettymyksille.
Gittelin vanhemmat riitelevät usein. Riidoissa on aina sama kaava: Jossakin vaiheessa äiti saa tarpeekseen ja pakkaa tavarat ja lähtee Gittelin kanssa Antwerpeniin asumaan tilapäisesti sukulaisten luona. Juuri Antwerpenissä Gittel tutustuu varakkaan perheen tyttäreen Lucieen, jonka luona Gittel voi rauhassa harjoitella pianonsoittoa. Lucie ei kuitenkaan auta Gitteliä silkasta hyvyydestä vaan hänellä on mielessä kokonaan muut syyt. Tarkkaavainen lukija kyllä havaitsee, mitkä ne syyt ovat. Gittelin on aika oppia, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

Luimme tämän kirjan lukupiirissä. Kaikki lukupiiriläiset kokivat sen samalla tavalla: Emme saaneet kirjasta oikein mitään irti ensimmäisellä lukukerralla. Kaikki luimme kirjan kahteen kertaan, ja vasta toisella lukukerralla romaanin vivahteet alkoivat avautua. Onneksi tämä ei ole mikään paksu kirja, joten ihan hyvin sen voi lukea kahteenkin kertaan.
En ihan ymmärtänyt, miksi kirjalla on tällainen nimi. Se tulee tietenkin Raamatun kertomuksesta tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Mutta miten se liittyy kirjan tarinaan? Onko lapsellinen Gittel tyhmä neitsyt vai kenties petollinen Lucie?

Kirjaa hehkutetaan estoitta takakannessa ja johdannossa. Se luo lukijalle odotuksia, jotka eivät sittenkään ihan täyttyneet. Jollakin tavalla erilainen ja virkistävä kirja tämä kuitenkin oli. Parasta kirjassa on omalaatuinen huumori.

MM  

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Ensimmäinen ja viimeisin - Prudhommesta Dylaniin on lyhyt matka


Aloitan tunnustamalla pahimman: en ole Bob Dylan -fani. En ole kuunnellut juurikaan hänen musiikkiaan enkä tunnistaisi sanoituksia. Tiedän hänet lähinnä maineelta, yhteiskunnallisena laulajana. Vuonna 2016 hän kuitenkin sai Nobelin.

Jos minulta olisi kysytty jokin aika sitten, kuka sai ensimmäisen Nobel-kirjallisuuspalkinnon, olisin ollut yhtä lailla pihalla. Nyt olen tutustunut asiaan: vuonna 1901 ensimmäisen sai Sully Prudhomme.

                                              Ack, vanan är en fiffig gumma
                                              Som lätt förnuftens säte tar
                                              Och kan det småningom förstumma,
                                              Fast hon så blida later har.

(Sully Prudhomme, Lyriska dikter i svensk tolkning af Teresia Eurén, 1901)


Perustelut runoilijan valinnalle (kun tarjolla olisi ollut myös Leo Tolstoi) yhdistävät hänen kykynsä kahdelta kaudelta:



Ranskan akatemian jäsen Gaston Paris kirjoitti Ruotsin akatemian julkaisemassa teoksessa:
Hans konst, såväl som hans känslostämning och hans tänkande, karakteriseras genom en blandning af precision och oro, djärfhet och tveksamhet, oändlig trängtan och exakt iakttagelseförmåga.

(M. Gaston Paris, Sully Prudhomme, en karakteristik, 1901)


1900-luvun alun ruotsin kieli ei oikein sujunut. En kyennyt lukemaan sen kummemmin runoja kuin karakteristiikkaakaan kuin pieniä pätkiä sieltä täältä. F-kirjaimet, pateettisuus ja vanhakantainen kirjailijan motiivien kuvaus eivät sulaneet aivoissani käsitettävään muotoon. Hienoa oli kuitenkin huomata, että Helmet.fi löysi monta teosta hakusanalla Prudhomme! Dylanilla löytyy kolmatta tuhatta osumaa, joista musiikkiäänitteitä yli tuhat.

Alkuaan romanttista, omakohtaista runoutta kirjoittanut kirjailija jatkoi sittemmin parnassolaisella linjalla ja päätyi yrittämään tieteen ja runouden yhdistämistä. Viimeiset teokset olivat filosofisia tutkielmia. (Kaksikymmentäyksi Nobel-runoilijaa, toimittanut Aale Tynni, 1976, s. 46)

René-François-Armand Prudhomme, joka otti isänsä kutsumanimen Sully osaksi kirjailijanimeään, menetti isänsä varhain ja kasvoi setänsä kodissa. Huono terveys ja ammatinvaihdokset leimasivat elämää. Sodassa saatu vamma aiheutti alaruumiin halvautumisen. Sully Prudhomme ei koskaan avioitunut. Dreyfus-jutussa hän oli perusteetta syytetyn juutalaisen upseerin puolella.

Sully Prudhommea ei pidetä Ranskan suurimpiin kirjailijoihin kuuluvana. 

                                              Noin usein kätten rakkahitten
                                              kovalta tuntuu kosketus
                                              ja sydän murtuu, murtuu sitten,
                                              sen kukka kuolee, rakkaus

                                              (Särkynyt maljakko, osa runoa)

Anna Maria Tallgren kuvaa hänen runouttaan näin:

siroja, täsmällisiä, elegantteja runoja, parnassolaiseen henkeen huoliteltuja ja romattisesti väritettyjä. Nämä rakastettavat runot alleviivaavat kernaasti joitakin yleispäteviä totuuksia ja ovat maailmallisen viisaita.


Prudhommeen on myös musiikillinen yhteys:

Gabriel Fauré set three of his poems to music. Two of them, 'Au bord de l'eau' (At the Water's Edge), which was collected in Les Vaines tendresses, and 'Les Berceaux' (The Cradles), which appeared in Stances et poèmes under the title 'Le Long du quai les grands vaisseaux,' are considered masterpieces. 'Le Vase brisé' was set to music by César Franck.

Henkilökohtaisesti olisin äänestänyt Tolstoita… Vuonna 1909 kirjallisuuden Nobel-palkinnon sai Selma Lagerlöf, mutta sen jälkeen seuraavaa naista saakin odotella monta vuotta. Intialainen voitti 1913 ja kului vielä kauemmin ennen kuin ei-länsimainen voittaja valittiin.



Sitten siihen viimeisimpään!

Nobel-komitea perustelee Bob Dylanin palkintoa näin:



Musiikillisia muodonmuutoksia tehnyt laulaja-lauluntekijä on tehnyt monta hittiä ja teksteillään protestoinut sotaa ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

How many roads must a man walk down
Before you call him a man?
Yes, ’n’ how many seas must a white dove sail
Before she sleeps in the sand?
Yes, ’n’ how many times must the cannonballs fly
Before they’re forever banned?
The answer, my friend, is blowin’ in the wind
The answer is blowin’ in the wind

(Bob Dylan, Blowin’ in the wind)

Siinä viimeisin eroaa edeltäjästään: Prudhomme teki myös ns. oikeita töitä ja osallistui sotaan rintamalla. Dylan on tehnyt elämäntyönsä muusikkona, näyttelijänä ja on myös kuvataiteilija.

Bob Dylan syntyi Robert Allen Zimmermaniksi ja siten molemmat ovat aikuisiällään valinneet taiteilijanimen. Dylan yritti nuorena radikaalina salata juutalaiset juuret ja keskiluokkaisen taustansa. Dylan on avioitunut kahdesti ja hänellä on viisi omaa ja yksi adoptoitu lapsi. 

Prudhommen kuvataan hämmästyneen palkintoaan, Dylan ei tullut paikalle pokkaamaan omaansa.


Enpä tiedä, viimeisinkään ei olisi ollut minun valintani – ja tästä pohdinnasta on kirjoitukseni syntynyt. Olisin äänestänyt Philip Rothia!